Paikallisuus
1920-luvun alussa Ruona Oy:llä alettiin suunnitella ja valmistaa varppaaja-aluksia, sillä niiden käyttö oli Suomessa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa hyvin yleistä. Varppaus oli Suomessa keksitty merenkulkutapa 1800-luvun lopulla. Aluksia rakennettiin vesistöjen lähettyvillä ympäri maata. Ruonan projekteissa tehtiin yhteistyötä Pohjois-Suomen uitto- ja puutavarayhtiöiden kanssa. Runko rakennettiin suhteellisen vahvaksi metallista, jotta se kykeni liikkumaan tukkien seassa ja isoimmissa aallokoissa. Alusta ei suositeltu rakennettavaksi puusta, sillä se ei kestäisi varppausvinssin aiheuttamaa suurta rasitusta. Aluksien mukana tehtiin myös varppausvinssejä, jotka toimivat 5-kertaisella hevosvoimalla.
Varppauksen teoria
Varppaaja oli vesialus, jota käytettiin yleisimmin vetämään tukkilauttoja sisävesiliikenteessä. Moottorit ja höyrykoneet olivat varppaajissa pienempiä ja heikompia kuin hinaajissa, jonka vuoksi potkurivedon sijaan käytettiin aluksen ankkurivinssiä tukkilauttojen vedossa. Moottori oli yleisempi kuin höyrykone, sillä heikkovoimaisena varppaus saatiin moninkertaistettua varppausvinssin avulla, mikä teki aluksen tehosta voimakkaamman kuin höyrykoneen teho. Ankkuri kuljetettiin apuveneellä, yleisesti soutuveneellä, josta se pudotettiin kauas varppaajasta sen tulevaan kulkusuuntaan. Ankkurivinssi veti aluksen ankkurin luokse. Toiminta jatkui uudelleen seuraavasta määränpäästä. Ohjaukseen tarvittiin vähintään kaksi ihmistä, konemies ja perämies, riippuen miten koneisto oli rakennettu. Jos moottorin ohjaus, peränpito ja vinssi voitiin hoitaa samasta paikasta, yksikin henkilö pärjäsi uitossa.
Muita tehtäviä varppaajille olivat mm. lajittelu- ja satamapalvelukset, pitkien ohjauspuomien asentaminen ja irrottaminen jokiuitossa, pitkillä uittotyöalueilla ihmisten kuljettaminen työpaikoille sekä irtokivien poistaminen perkaamalla jokiteitä.
Päättyminen
Varppaajat olivat 1900-luvun aikana hinaajia paljon edullisempia, sillä alukset olivat tehty kevyimmiksi. Varppaajia saatiin vedetyksi rannoille uiton jälkeen vinssillä tai hevostyövoimalla, josta ne kuljetettiin seuraavalle järvelle. Aluksen siirtämiseen kulunut aika riippui paikallisista olosuhteista, kulkutien laadusta sekä säätilanteesta. Matkan keventämiseksi varppaajasta voitiin myös irrottaa erityisellä tavalla kiinnitetyt moottori ja vinssi. Vaikka varppaustekniikka oli kätevää, vauhti oli silti hidasta johtuen jatkuvista pysähtelyistä. Hinaajilla oli suurempi etu voimassa ja nopeudessa 250–300 kertaisella hevosvoimalla varppaaja-aluksia vastaan, joiden moottorin teho oli 4–6 hevosvoimaa ja nopeus 0,5–1,5 km tunnissa.
Pienissä sekä ahtaissa vesireiteissä varppaajat pysyivät valtavien hinaajien rinnalla pitkään 1950–1960 luvulle asti. Vähitellen varppaajat jäivät syrjään uudempien voimakkaiden potkurin voimalla vetävien moottoriveneiden ja hinaajien yleistyessä. Varppaajia, joita ei enää käytetty vesistöissä, romutettiin. Onneksi osa niistä on vielä tähän päivään asti säilytetty yksityiskäytössä ja museoissa yleisön nähtävillä. Esimerkiksi entinen varppaaja s/s ENSO, joka rakennettiin vuonna 1900, on Saimaalla yksityiskäytössä ja s/s KOUTA, tunnettuna myös Vuokatti ll, muutettiin varppaajasta käyttökuntoiseksi matkustajahöyrylaivaksi Oulujärvellä.